Tukea tarvitseva ihminen ikääntyy – tuleeko hänen äänensä kuulluksi?
Ikääntyvien kehitysvammaisten ihmisten arjessa törmäämme kysymykseen: kuka määrittelee, milloin ihminen on ikääntynyt? Eliniänodotteen noustessa ja palveluiden muuttuessa on entistä tärkeämpää pysähtyä kuuntelemaan ihmistä itseään – hänen toiveitaan ja tarpeitaan – kunnioittaen hänen oikeuttaan päättää omasta elämästään.
Kuka on ikääntynyt kehitysvammainen ihminen? Voiko 40-vuotias olla jo ikääntynyt? Kuka lopulta määrittelee, milloin ihminen on ikääntynyt? Nämä ovat kysymyksiä, joihin törmäämme yhä uudelleen työssämme ikääntyvien kehitysvammaisten ihmisten parissa.
Kehitysvammaisten ihmisten eliniänodote on noussut merkittävästi viime vuosikymmenten aikana. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – ikääntymiseen liittyvistä teemoista on tärkeää puhua avoimesti ja ääneen.
Eläköityminen ja arki – kuka kuuntelee ihmisen omaa toivetta?
Uusi vammaispalvelulaki mahdollistaa tukea tarvitsevan ihmisen siirtymisen eläkkeelle hänen täyttäessään 65 vuotta. Tämä on merkittävä muutos, mutta se herättää myös monia kysymyksiä.
Mitä tilalle tulee? Voiko ikääntyvä kehitysvammainen ihminen osallistua samoihin kohtaamispaikkoihin ja palveluihin kuin muutkin ikäihmiset? Entä jos osallistuminen vaatii tukea – kuka sen mahdollistaa?
Toiveemme on, että ihmisen oma ääni tulisi kuulluksi. Parhaassa tapauksessa ikääntyvä ihminen saa itse olla mukana päättämässä, millaiselta hänen eläköitymisensä ja arkensa näyttävät: Mitä haluan tehdä? Mihin käytän vapaa-aikaani? Ketä haluan tavata?
Asuminen ikääntyessä – jatkuvuutta vai pakotettuja muutoksia?
Ikääntyminen voi tuoda mukanaan haasteita myös asumiseen. Ryhmämuotoisessa asumisessa herää usein kysymyksiä: Entä jos palvelut on kilpailutettu eikä päivällä ole henkilöstöä paikalla? Tai vaikka henkilökuntaa on, resurssit eivät riitä päiväaikaisen toiminnan tukemiseen?
Pitääkö ihmisen muuttaa pois tutusta kodistaan vain siksi, ettei ikääntymistä ole asumisyksikössä huomioitu? Onko yksikössä esimerkiksi mahdollisuus sairaalasängyn käyttöön, jos sellaiselle tulee tarve?
Nämä ovat kysymyksiä, joita pohtivat tukea tarvitseva ihminen itse, hänen läheisensä sekä henkilöstö. Onko tilanne todella näin haastava – vai teemmekö siitä joskus itse liian monimutkaista?
Kohtaa mut -kahvilat ja kohtaamispaikat osallisuuden tukena
Annen työssä Kehitysvammaisten Tukiliitossa on käynnistetty Kohtaa mut -kahvilatoimintaa ympäri Suomen. Kohtaamispaikat ovat matalan kynnyksen paikkoja, joissa osallistujat itse määrittelevät, mitä tehdään ja missä tavataan. Toimintaa ovat mahdollistamassa ohjaajat ja usein myös vertaisohjaajat.
Osassa kahviloista mukana on pääasiassa ikääntyviä kehitysvammaisia ihmisiä, ja toiminta koetaan omaksi paikaksi kohdata muita. Jotta toiminta olisi mielekästä kaikille, on tekemisen oltava saavutettavaa: pitkät kävelymatkat tai vaikeakulkuinen sijainti voivat olla monelle este osallistumiselle.
Marjon työssä Tukena-säätiössä ikääntymisen teemat näkyvät muun muassa Seniorit verkossa -tapaamisina ja Ikäännynkö minäkin? -verkkokurssina. Näistä ja monista muista Tukena-säätiön tapahtumista voit lukea lisää tapahtumakalenterista:
Tarvitaanko yksinkertaisempaa ajattelua – vai enemmän kuuntelua?
Ajatellaanko järjestöissä ja palveluissa asioita joskus liian monimutkaisesti? Vai ovatko asiat sittenkin jo monin paikoin ihan hyvin? Haluaisimme kuulla teidän ajatuksianne.
Kehitysvammaisten Tukiliitto ja Tukena-säätiö ovat olleet mukana perustamassa Hyvä ikääntyminen -verkostoa, jonka tavoitteena on lisätä tietoa, tukea ja näkyvyyttä ikääntyvien kehitysvammaisten ihmisten arkeen liittyville kysymyksille. Verkostossa toimii oppilaitoksia, hyvinvointialueita, järjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä, joita teema koskettaa.
Tänä vuonna ikääntymisen teemaa käsitellään muun muassa blogikirjoitusten sarjana eri toimijoiden sivuilla. Tämä kirjoitus on toinen osa tuota kokonaisuutta.
Jatketaan keskustelua – yhdessä.
Lue blogisarjan ensimmäinen Sirpa Granön kirjoittama blogi Miina Sillapään -säätiön sivuilta!
Kirjoittajista Marjo Rikkinen työskentelee oikeuksien ja osallisuuden parissa Tukena-säätiössä ja Anne Vuorenpää aikuistyössä Kehitysvammaisten Tukiliitossa.
Valokuva: Elina Leinonen